Käsinmaalatut maalausjäljennökset - Liikkeet - Spatialismi

Vilkkaassa Buenos Airesin kaupungissa vuonna 1940 Lucio Fontana, visionäärinen taiteilija, jonka juuret ovat sekä Argentiinassa että Italiassa, lähti matkalle, joka synnytti lopulta yhden 1900-luvun vallankumouksellisimmista taidesuuntauksista: spatialismin. Fontana perusti yhteistyössä kollegojensa Jorge Romero Brestin ja Jorge Larcon kanssa yksityisen taidekoulun, joka tunnetaan nimellä "Academia d'Altamira". Tämän akatemian seinien sisällä Fontana kirjoitti vuonna 1946 yhdessä ryhmän nuoria taiteilijoita ja intellektuelleja kanssa "Manifesto Blancon" (Valkoinen manifesti). Tämä asiakirja tunnustettiin myöhemmin spatialistisen liikkeen ensimmäiseksi manifestiksi, joka loi pohjan syvälliselle muutokselle abstraktin taiteen maailmassa.

"Manifesto Blanco" esitti perusperiaatteet vielä syntyvälle taiteelle, joka ylittää perinteiset muodot ja käsittää ajan ja tilan käsitteet. Fontana ja hänen työtoverinsa vaativat täydellistä poikkeamista "tunnettujen taiteen muotojen käytöstä" ja sen sijaan kannattivat sellaisen taidemuodon kehittämistä, jonka juuret ovat ajan ja tilan yhtenäisyydestä. Tämä radikaali idea haastoi taiteilijat irtautumaan perinteisten taiteellisten ilmaisujen rajoista ja tutkimaan luovuuden uusia ulottuvuuksia.

Vuonna 1947 Fontana palasi Milanoon, jossa hänen ympärilleen kokoontui nopeasti pieni mutta omistautunut ryhmä taiteilijoita, jotka halusivat tutkia ja laajentaa hänen vallankumouksellisia ideoitaan. Juuri tänä aikana Fontana jalosti näkemystään siitä, mistä tulisi spatialismin tekninen manifesti. Seurasi kaksi uutta manifestia, jotka määrittelivät liikettä edelleen: "Spatialists I" (1947), jonka on kirjoittanut taidemaalari Beniamino Joppolo, ja "Spatialists II" (1948), kirjoittaja kriitikko Antonino Tullier. Vuonna 1951 Fontana julkaisi toisen manifestin, nimeltään "Me jatkamme taiteen kehitystä", joka täydensi edellisenä vuonna julkaistua "Ehdotusta alueliikkeen sääntelystä". Tämä manifestisarja huipentui vuonna 1952 "Manifesto of the Spatial Movement for Television", joka muodosti teoreettisen trilogian, josta tulisi spatialismin kulmakivi.

Vuoteen 1949 mennessä Fontana alkoi kokeilla monokromaattisia pintoja ja altistaa ne prosessille, jota hän kuvaili "pahoinpitelyksi". Hän lävisti, viilloi ja viilto kankaan muuttaen sen pelkästä pinnasta tilan ja syvyyden illuusioksi. Fontanalle kangas ei ollut enää pelkkä maalin tuki, vaan väline, jonka kautta taiteilija saattoi tutkia tilan loputtomia mahdollisuuksia. Nämä varhaiset teokset, kuten "Concetto Spaziale" (Spatial Concept, 1950), merkitsivät uuden aikakauden alkua taiteessa. Sarjat, mukaan lukien "Buchi" (reiät) ja "Tagli" (leikkaukset), edustivat radikaalia poikkeamaa perinteisestä maalauksesta. Fontanan kankaiden ei ollut tarkoitus olla passiivisia havainnointikohteita, vaan aktiivisia osallistujia ympäröivässä tilassa, avautumassa ympäristön arvaamattomille voimille.

Fontanan teokset tänä aikana, joita hän kutsui "tilakäsitteiksi", ulottuivat maalauksen lisäksi myös kuvanveistoon. Teokset, kuten "Concetto Spaziale Teatrino", osoittivat hänen sitoutumisensa tutkia avaruuden kolmiulotteista luonnetta eri medioiden kautta. Vuonna 1950 Fontana perusti virallisesti Spatialism-liikkeen, joka houkutteli muita eteenpäin katsovia taiteilijoita, kuten Mario Deluigi ja Roberto Crippa. Nämä spatialistiset maalarit olivat vähemmän kiinnostuneita väreistä ja itse maalaamisesta ja keskittyivät enemmän luomaan kuvallisen rakenteen, joka vangitsi liikkeen aika-avaruudessa. He pyrkivät paljastamaan piilotetut luonnonvoimat, kuten valon ja alkuainehiukkaset, jotka vaikuttivat hallitsemattomasti kankaan pintaan.

Keskeinen hetki Fontanan spatialismin tutkimisessa tuli onnettomuudesta. Kun yksi hänen kankaistaan, joka oli tarkoitettu Pariisin näyttelyyn, vaurioitui, Fontana vahvisti aikomuksensa muuttaa kangasta fyysisesti. Partakoneen terällä, lävistimellä tai leikkurilla hän alkoi viipaloida kangasta paljastaen kolmiulotteisen tilan sen pinnan ulkopuolella. Tämä tekniikka, joka näkyy teoksissa, kuten "Concetto Spaziale, Attese", muutti kankaan portiksi toiseen ulottuvuuteen. Fontana jopa sisällytti maalauksiinsa materiaaleja, kuten lasinsirpaleita ja pieniä kiviä, korostaen entisestään hänen teoksensa fyysisyyttä ja tekstuuria. Hänen tutkimusmatkansa ulottui pronssisiin palloihin, joissa hän käytti samoja repeäviä eleitä osoittaen, että spatialismi ei rajoittunut mihinkään yksittäiseen välineeseen.

Fontanan kiinnostus valoon oli myös ratkaisevassa roolissa hänen spatialismissa pyrkimyksissään. MADI-liikkeen avainhenkilön, argentiinalaisen taiteilijan Gyula Kosicen töiden vaikutuksesta Fontana alkoi kokeilla mustaa valoa tai Woodin valoa. Vuonna 1949 Fontana loi arkkitehti Luciano Baldessarin avulla mukaansatempaavan installaation Milanon Galleria del Naviglioon. Tämä uraauurtava teos, jonka nimi on "Ambiente spaziale a luce nera" (Avaruusympäristö mustassa valossa), syöksyi katsojat pimeyteen, jossa abstraktit värit näyttivät leijuvan maanpinnan yläpuolella luoden hämmentävän ja ulkomaailman kokemuksen. Tämä installaatio oli ensimmäinen spatialistinen taideteos, uraauurtava hanke, joka vaikutti ympäristö- ja installaatiotaiteen kehitykseen.

Fontana jatkoi taiteen rajojen työntämistä innovatiivisella valonkäytöllään. Vuonna 1951 hän loi "Luce spaziale" (tilavalo), neonrakenteen Milanon IX Triennaaliin. Tätä seurasi vastaavia töitä muun muassa Italian paviljonkiin Torinon näyttelyssä vuonna 1961. Nämä neonveistokset osoittivat entisestään Fontanan sitoutumista taiteen, valon ja tilan risteyskohtaan.

Spatialistisen liikkeen ensimmäinen suuri yhteisnäyttely, nimeltään "Arte Spaziale", kokosi yhteen Fontanan ja muiden samanhenkisten taiteilijoiden, mukaan lukien Giancarlo Carozzin, Roberto Crippan, Mario Deluigin, Gianni Dovan, Beniamino Joppolon ja Cesare Peverellin, teokset. Tämä näyttely oli voimakas esimerkki spatialististen manifestien ajatuksista ja esitteli näiden taiteilijoiden monimuotoisia ja dynaamisia lähestymistapoja pyrkiessään ylittämään taiteen perinteiset rajat.

Spatialismin tarina on innovaatiota, tutkimusta ja hellittämätöntä pyrkimystä työntää taiteellisen ilmaisun rajoja. Manifestien, uraauurtavien teosten ja visionäärisen johtajuuden kautta Lucio Fontana ja hänen spatialistitoverinsa määrittelivät uudelleen, mitä taide voisi olla, avaten uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia, jotka vaikuttavat ja inspiroivat taiteilijoita tänäkin päivänä.